Päällimmäisenä pelko
Tänään on ollut aivan ihana päivä, mutta samaan aikaan aivan järkyttävän sydäntäsärkevä.
Ne ihmiset, jotka oikeasti tuntee mut, tietänee, että menee hetki ennen kuin olen täysin oma itseni uusien ihmisten seurassa. On eri asia tulla toimeen ja olla tuttu, kaveri tai ystävä, mutta se, että voit olla huoletta oma itsesi tietäen, että vaikka nauraisit huonolle vitsille väärään aikaan, ei se ihminen katoa pois. Hitaasti lämpenevänä ihmisenä tähän tilanteeseen pääseminen vaatii yleensä pitkähkön ajan, tietysti ihmisestä vaihdellen kuinka pitkän - toisten ihmisten kanssa luonnollisesti ystävyys rakentuu nopeammin ja toisten kanssa hieman hitaammin.
Olen nyt kuitenkin tilanteessa, jossa koen olevani täydellisessä kaveripiirissä. Rakastan jokaista ystävääni, jonka kanssa jaan aikani ja murheeni, mutta voin kertoa myös ilot ja onnen hetkeni. Olen siinä tilanteessa, että voin kertoa myös pienistä onnista, tai epäonnista, ilman tunnetta, että häiritsisin toista.
Tampereelta pois muuttaessa en tuntenut samanlaista sydänsurua, kuin tällä hetkellä. Tiesin silloin, ketkä ihmisistä tulee olemaan elämässäni, vaikka en Tampereella asukaan ja uskon edelleenkin tietäväni tasan tarkkaan ne ihmiset, jotka ovat tukenani tilanteessa kuin tilanteessa. Suurin osa heistä on ihmisiä, joiden kanssa en ole pitkään aikaan asunut samalla paikkakunnalla, joten tavallaan sitä on tottunut olemaan näkemättä heitä. Tietää, että he pitävät paikkansa elämässäni vaikka mitä sattuisi.
Derbyssä tilanne on siis seuraava. Tänään hengattiin viimeistä kertaa meidän kaveriporukalla. Sää oli aivan täydellinen, sillä pihalla ei tarvinnut auringossa takkia ja aika meni täysin siivillä. En ollut edes osannut odottaa, että sydän särkyisi näin pahasti, kun ei tiedä milloin seuraavan kerran nähdään (vaikka erikseen varmasti ystäviä tulen näkemään). Kun koittaa vain nauttia jokaisesta vitsistä tai punsista, jonka joku heittää.
Tämän kuun aikana (miettikää on jo huhtikuu!!) lähes kaikki ystäväni täältä palaavat kotimaihinsa. Myös tutut palaavat kesälomaksi kotimaihinsa. Toki itsekin lähden käymään Suomessa, mutta takaisin ollaan vielä tulossa. Derby tyhjenee siis lähes täysin opiskelijoista.
Harkkapaikan suhteen on siis tullut pari muuttujaa. Tilanne on tällä hetkellä se, että en täysin varmasti tiedä missä asun tulevan kuun lopussa tai mitä olen tekemässä. Toivon, että asiat alkaa selkenemään mahdollisimman pian, sillä haluan tehdä jo asioita. Ainoa, mikä tutkinnostani puuttuu on vaihdon nopat, opparini viimeistely (jonka kanssa olen edennyt ihan huimasti! Oon niin ylpeä itestäni) ja harkka. Olen koittanut miettiä mihin maahan haluan ylipäätään asettua, mutta en osaa sanoa.
En ole pitkään aikaan tuntenut tälläistä, mutta tällä hetkellä tulevaisuus rehellisesti sanottuna pelottaa. Englantiin jääminen pelottaa, sillä pian en oikeasti tunne täältä enää ketään. Yliopiston alkaessa täällä tilanne oli eri, sillä ihmiset halusivat tutustua muihin koulun kautta ja hankkia uusia ystäviä. Tilanne on siis täysin päinvastainen ihmiselle, jolla on aina ollut suunnitelma. Tuntuu hullulta ajatella, että en tiedä missä asun 52 päivän päästä.
Uskon tosin, että pian fiilis helpottaa. En vain haluaisi hyvästellä koko ajan ihmisiä. Vaikka haaveilen matkustamisesta ja maailman valloittamisesta, olisi välillä kiva pysähtyä paikalleen ja nauttia taas hygge-olosta, turvallisuudesta. Olla edes joku suunnitelma. Ehkä tähän sekoittuu myös koti-ikävä, tiedä sitä. Ikävä myös niitä tärkeitä ihmisiä elämässä, myös niitä vähän vähemmän tärkeitä ihmisiä. Ikävä ei kyllä ikinä helpota, mutta tavallaan siihen tottuu.
Ne ihmiset, jotka oikeasti tuntee mut, tietänee, että menee hetki ennen kuin olen täysin oma itseni uusien ihmisten seurassa. On eri asia tulla toimeen ja olla tuttu, kaveri tai ystävä, mutta se, että voit olla huoletta oma itsesi tietäen, että vaikka nauraisit huonolle vitsille väärään aikaan, ei se ihminen katoa pois. Hitaasti lämpenevänä ihmisenä tähän tilanteeseen pääseminen vaatii yleensä pitkähkön ajan, tietysti ihmisestä vaihdellen kuinka pitkän - toisten ihmisten kanssa luonnollisesti ystävyys rakentuu nopeammin ja toisten kanssa hieman hitaammin.
Olen nyt kuitenkin tilanteessa, jossa koen olevani täydellisessä kaveripiirissä. Rakastan jokaista ystävääni, jonka kanssa jaan aikani ja murheeni, mutta voin kertoa myös ilot ja onnen hetkeni. Olen siinä tilanteessa, että voin kertoa myös pienistä onnista, tai epäonnista, ilman tunnetta, että häiritsisin toista.
Tampereelta pois muuttaessa en tuntenut samanlaista sydänsurua, kuin tällä hetkellä. Tiesin silloin, ketkä ihmisistä tulee olemaan elämässäni, vaikka en Tampereella asukaan ja uskon edelleenkin tietäväni tasan tarkkaan ne ihmiset, jotka ovat tukenani tilanteessa kuin tilanteessa. Suurin osa heistä on ihmisiä, joiden kanssa en ole pitkään aikaan asunut samalla paikkakunnalla, joten tavallaan sitä on tottunut olemaan näkemättä heitä. Tietää, että he pitävät paikkansa elämässäni vaikka mitä sattuisi.
Derbyssä tilanne on siis seuraava. Tänään hengattiin viimeistä kertaa meidän kaveriporukalla. Sää oli aivan täydellinen, sillä pihalla ei tarvinnut auringossa takkia ja aika meni täysin siivillä. En ollut edes osannut odottaa, että sydän särkyisi näin pahasti, kun ei tiedä milloin seuraavan kerran nähdään (vaikka erikseen varmasti ystäviä tulen näkemään). Kun koittaa vain nauttia jokaisesta vitsistä tai punsista, jonka joku heittää.
Tämän kuun aikana (miettikää on jo huhtikuu!!) lähes kaikki ystäväni täältä palaavat kotimaihinsa. Myös tutut palaavat kesälomaksi kotimaihinsa. Toki itsekin lähden käymään Suomessa, mutta takaisin ollaan vielä tulossa. Derby tyhjenee siis lähes täysin opiskelijoista.
Harkkapaikan suhteen on siis tullut pari muuttujaa. Tilanne on tällä hetkellä se, että en täysin varmasti tiedä missä asun tulevan kuun lopussa tai mitä olen tekemässä. Toivon, että asiat alkaa selkenemään mahdollisimman pian, sillä haluan tehdä jo asioita. Ainoa, mikä tutkinnostani puuttuu on vaihdon nopat, opparini viimeistely (jonka kanssa olen edennyt ihan huimasti! Oon niin ylpeä itestäni) ja harkka. Olen koittanut miettiä mihin maahan haluan ylipäätään asettua, mutta en osaa sanoa.
En ole pitkään aikaan tuntenut tälläistä, mutta tällä hetkellä tulevaisuus rehellisesti sanottuna pelottaa. Englantiin jääminen pelottaa, sillä pian en oikeasti tunne täältä enää ketään. Yliopiston alkaessa täällä tilanne oli eri, sillä ihmiset halusivat tutustua muihin koulun kautta ja hankkia uusia ystäviä. Tilanne on siis täysin päinvastainen ihmiselle, jolla on aina ollut suunnitelma. Tuntuu hullulta ajatella, että en tiedä missä asun 52 päivän päästä.
Uskon tosin, että pian fiilis helpottaa. En vain haluaisi hyvästellä koko ajan ihmisiä. Vaikka haaveilen matkustamisesta ja maailman valloittamisesta, olisi välillä kiva pysähtyä paikalleen ja nauttia taas hygge-olosta, turvallisuudesta. Olla edes joku suunnitelma. Ehkä tähän sekoittuu myös koti-ikävä, tiedä sitä. Ikävä myös niitä tärkeitä ihmisiä elämässä, myös niitä vähän vähemmän tärkeitä ihmisiä. Ikävä ei kyllä ikinä helpota, mutta tavallaan siihen tottuu.