Henkilökohtaista
Lähdin eilen käymään Vantaalla ihanan Viivin luona. Meillä ei ollut mitään suunnitelmia, kunhan nähdä ja hengata toistemme seurassa niin, että kyllästytään (noooot happening). Käytiin leffassa ja shoppailemassa, juotiin punkkua ja pelattiin korttia, eli perus tyttöjen juttuja siis.
Tänään palasin sitten takaisin Tampereelle, jossa oli meidän hallituksen viimeinen kokous. Hallitukseemme kuuluu siis 12 henkilöä ja ollaan vuoden verran painettu hommia huolehtien kanssaopiskelijoidemme koulutuksen tasosta ja viihteestä. Koska meillä on ollut kohtuullisen paljon hommaa, on vuosi ollut välillä ylämäkeä ja välillä alamäkeä, eli toisiimme olemme tutustuneet kyllä äärimmäisen hyvin ja perhe-nimitystä käytetään yleisestikin. Olemme järjestäneet noin 80 tapahtumaa kuluneen vuoden aikana, kokouksia on ollut noin 20 kappaletta + siihen päälle näiden välimuodoista menevät tapaamiset, yhdistyksen muun toiminnan pyörittäminen (esim. rekisterien päivitys, suunnittelupaltsut yms.) ja yhdessä vietetyt kissanjuhlat. Keskimäärin tätä porukkaa on tullut nähtyä noin joka kolmas päivä tänä vuonna, eli paljon.
En ollut kuitenkaan uskonut, että ystävieni hyvästeleminen olisi ollut näin kivuliasta. Olen jo sanonut heipat monelle ihmiselle tätä ennen ("älä sano, että hyvää jatkoa ja onnea loppuelämään. Sanotaan että nähdään. En haluu ajatella, ettei nähtäis enää", minä tosin olen sanonut) ja aloittanut ajattelemaan nyt on viimeinen kerta tätä -ajattelulla. En ole oikeasti itkenyt vielä kertaakaan lähdön takia (ainakaan niin kunnolla, että sitä laskisin), mutta yliopiston yht'äkkisen sähköpostitulvan ja ystävieni haikeuden aiheuttama fiilis sai kyynelkanavani auki - vielä oikein kunnolla.
"Iinuli lähtee nyt oikeasti Englantiin, eikä se sieltä enää tuu takaisin", ihana ja rakas ystäväni sanoi tänään pitäessään pienet puheet vuorollaan meille kaikille. Tämä pieni ja pippurinen ihminen, josta on lyhyessä ajassa tullut yllättävänkin läheinen, sai minut tänään tajuamaan kuinka tämä 12 hengen kaveriporukka on pitänyt meikälikkaa pystyssä kuluneen vuoden aikana, vaikka välillä on tehnytkin mieli kaatua ylimääräisen stressin ja suuren työmäärän alla. En tiedä kuinka moni näistä ystävistäni tulee tätä tekstiä lukemaan, mutta haluan silti kirjoittaa tämän: kiitos jokaiselle, yhdessä ja erikseen. Olette tärkeitä <3
Lähtö tuntuu realisoituneen ihan yhtäkkiä, erityisesti viimeisen kahden kuluneen viikon aikana. Olen saanut Derbystä aikataulut ensimmäisille viikoille, myynyt kaikki myytävät kalusteeni pois ja alkanut sanomaat moikat oikeasti. Kaikki konkretisoituu ja pian onkin muutto. Huh. Onneksi joulu on välissä, niin pääsee tasaamaan ajatuksia välissä!
Ps. Ennen olin itkupilli, mutta nykyään en itke jostain syystä erityisen herkästi. Viimeaikoina on kuitenkin tullut tippa linssiin (pian muuten kirjaimellisesti linssiin, sillä jouduin tilaamaan lisäöögat...) jopa joistain elokuvista! Muutto tekee selkeästi hyvää tunne-elämän palautumiselle ;P
Tänään palasin sitten takaisin Tampereelle, jossa oli meidän hallituksen viimeinen kokous. Hallitukseemme kuuluu siis 12 henkilöä ja ollaan vuoden verran painettu hommia huolehtien kanssaopiskelijoidemme koulutuksen tasosta ja viihteestä. Koska meillä on ollut kohtuullisen paljon hommaa, on vuosi ollut välillä ylämäkeä ja välillä alamäkeä, eli toisiimme olemme tutustuneet kyllä äärimmäisen hyvin ja perhe-nimitystä käytetään yleisestikin. Olemme järjestäneet noin 80 tapahtumaa kuluneen vuoden aikana, kokouksia on ollut noin 20 kappaletta + siihen päälle näiden välimuodoista menevät tapaamiset, yhdistyksen muun toiminnan pyörittäminen (esim. rekisterien päivitys, suunnittelupaltsut yms.) ja yhdessä vietetyt kissanjuhlat. Keskimäärin tätä porukkaa on tullut nähtyä noin joka kolmas päivä tänä vuonna, eli paljon.
En ollut kuitenkaan uskonut, että ystävieni hyvästeleminen olisi ollut näin kivuliasta. Olen jo sanonut heipat monelle ihmiselle tätä ennen ("älä sano, että hyvää jatkoa ja onnea loppuelämään. Sanotaan että nähdään. En haluu ajatella, ettei nähtäis enää", minä tosin olen sanonut) ja aloittanut ajattelemaan nyt on viimeinen kerta tätä -ajattelulla. En ole oikeasti itkenyt vielä kertaakaan lähdön takia (ainakaan niin kunnolla, että sitä laskisin), mutta yliopiston yht'äkkisen sähköpostitulvan ja ystävieni haikeuden aiheuttama fiilis sai kyynelkanavani auki - vielä oikein kunnolla.
"Iinuli lähtee nyt oikeasti Englantiin, eikä se sieltä enää tuu takaisin", ihana ja rakas ystäväni sanoi tänään pitäessään pienet puheet vuorollaan meille kaikille. Tämä pieni ja pippurinen ihminen, josta on lyhyessä ajassa tullut yllättävänkin läheinen, sai minut tänään tajuamaan kuinka tämä 12 hengen kaveriporukka on pitänyt meikälikkaa pystyssä kuluneen vuoden aikana, vaikka välillä on tehnytkin mieli kaatua ylimääräisen stressin ja suuren työmäärän alla. En tiedä kuinka moni näistä ystävistäni tulee tätä tekstiä lukemaan, mutta haluan silti kirjoittaa tämän: kiitos jokaiselle, yhdessä ja erikseen. Olette tärkeitä <3
Lähtö tuntuu realisoituneen ihan yhtäkkiä, erityisesti viimeisen kahden kuluneen viikon aikana. Olen saanut Derbystä aikataulut ensimmäisille viikoille, myynyt kaikki myytävät kalusteeni pois ja alkanut sanomaat moikat oikeasti. Kaikki konkretisoituu ja pian onkin muutto. Huh. Onneksi joulu on välissä, niin pääsee tasaamaan ajatuksia välissä!
Ps. Ennen olin itkupilli, mutta nykyään en itke jostain syystä erityisen herkästi. Viimeaikoina on kuitenkin tullut tippa linssiin (pian muuten kirjaimellisesti linssiin, sillä jouduin tilaamaan lisäöögat...) jopa joistain elokuvista! Muutto tekee selkeästi hyvää tunne-elämän palautumiselle ;P